Sitten kun.... Mutta kun...
Sittku on kesä... Sittku on olen laihempi... Sittku minulla on enemmän rahaa... Sittku lapset ovat isompia... Sittku olen siivonnut...Sittku en ole väsynyt... Sittku on aikaa... Sittku joulu on ohi, minä en syö suklaata... Sittku ja sittku - siitä seuraa mutta kun - muttku.
Muttku sitä suklaata vielä on... Muttku just nyt ei jaksa... Nyt olis hyvä hetki, muttku... Muttku lapset ovat vielä pieniä... Muttku lapset ovat jo niin isoja... Muttku minä olen tämmönen... Muttku täällä on niin sekaista... Muttku ei ole riittävästi rahaa... Muttku tuo on väärän värinen...
Kuulostaako yhtään tutulta?
Kuinka sietää keskeneräisyyttä? Sitä, että ei ole täydellinen, vaikka ehkä haluaisi. No, kun ikää tulee, tulee (useinmiten) myös enemmän ymmärrystä, että kaikki muuttuu koko ajan ja harvempi asia tulee koskaan täysin valmiiksi - ainakaan, jos puhutaan vähän epämääräisemmistä asioista kuin kahvin keittäminen tai sukan loppuun neulominen, mikä toki saattaa olla joskus pitkän tien takana sekin.
Ihminen on harvemmin tyytyväinen juuri tähän hetkeen. Miksi? Minulla ei ole vastausta, vaikka tiedän, että asian tiimoilta on tehty tutkimuksia ja teeman ympärillä pyörii monenlaista valmennusta. Ajattelen kuitenkin, että asian avain on itse kunkin korvien välissä. Aina voidaan syyttää ympäristöä ja totuuden nimissä on sanottava, että tokihan sillä on vaikutusta. Usein paljonkin. Mutta silti, viime kädessä, jos joku voi asiaan vaikuttaa, se on yksilö itse.
No, menemättä syvällisempiin - niihin ei nyt rahkeet riitä - mietin tuota sittku-muttku -kuviota, joka tuntuu ainakin itselläni olevan sisäänkirjoitettu toimintamalli. Arki kulkee, mutta muutosta ei tule, koska sittku-muttku. Ärsyttävää? On se. Jo nuo sanatkin itsessään ärsyttävät, kun niitä toistelee.
Mutta kuinka usein sitä ihan rehellisesti sanottuna yllättääkään itsensä toistelemassa noita tai vastaavia, hakemassa tekosyitä tai niitä oikeita syitä, miksi joku asia ei onnistu, miksi sitä ei voi toteuttaa, mistä johtuu epäonnistuminen tai miksi joku asia on niin kuin se nyt on.
Kuinka minä nauttisinkaan, jos osaisin elää hetkessä ja näkisin hopeareunuksen joka pilven reunassa, en murehtisi huomisesta tästä päivästä puhumattakaan. Enkä siitä, millainen olen tai en ole muiden mielestä, omasta mielestäni puhumattakaan.
Muttku - Niin, mutta kun en ole oppinut uskomaan kehuihin tai luottamaan, että osaan, vaikka osaankin ja olen kuitenkin tähän ikään mennessä huomannut, että kyllä ne asiat aina vaan jotenkin järjestyvät. Liekö syynä, että minun lapsuudessani ja nuoruudessani ei juuri kehuttu, että ei ylpistyisi. Mieluiten etsittiin kaikki heikkoudet, jotka nostettiin tikun nokkaan ja vahvuudet vaiettin kuoliaiksi.
Ehkäpä juuri tuo on osasyynä siihen, että en myöskään ole oppinut puhumaan itselleni kunnioittavasti, Ja se on asia, mitä yritän harjoitella. Ilman mitään muttia.
Jospa sittku - muttku muuttuisi nytku tai Kyllä, koska 🌞🌷
Nytku - Nyt kun nuo yllä olevissa kuvissa olevat suklaat on syötä ja puikoilla olleet pikkusukat neulottu (laitan kuvia niistä erikseen myöhemmin), on olo itse asiassa ihan tyytyväinen. Tyytyväinen siihen, että jotain pitkään kesken ollutta on valmistunut ja käsityökorista jälleen yksi keskeneräinen neule saatettu valmiiksi ennen kuin aloitin uuden.
Nyt kun työelämässä puhaltaa navakka tuuli ja oma tieni vie kohti uutta, olo on sekä seesteinen että kaoottinen yhtä aikaa. Ajatukset poukkoilevat siellä täällä pakokauhusta kihelmöivään positiiviseen jännitykseen. Toistaiseksi olen sitä mieltä, että minä pystyn ja osaan. Ja toistaiseksi yritän pitää ne muttku-ajatukset poissa ihan tietoisesti ja puhua itselleni, välillä ihan peilistä silmiin katsomalla, että hyvin se menee, sinä monesta selvinnyt vahva nainen osaat ja pystyt 🤍 Kyllä!
Kauniita tammikuun lopun päiviä!
Uskotaan itseemme ilman muttia🌷
