Tänä päivänä

Välillä sitä alkaa miettiä kaikenlaista.

Kuten sellaista, mikä sai minut tänään hymyilemään. Entä muistanko, nauroinko ihan?

Tuliko nauru vatsanpohjasta, nauroinko niin, että vatsaan sattui ja suupieliin alkoi koskea.

Vai oliko se kevyt hymykare huulilla, ehkä toisessa suupielessä. Sellainen pikkuinen ilme arjen keskellä? Huomasinko sen itse?

Ja mille? Mikä se oli, se joka hymyilytti? Tai jopa nauratti?

Koiran hassu ilme, kissan notkea venyttely, vastaantulijan yllättävä tervehdys, lapsen ilo, läheisen laittama viesti puhelimessa,

 mukava juttu lehdessä, onnistunut päiväkävely, herkullinen iltapala....

Vai oliko syynä sittenkin puolison kantapään vilkkuminen sukan reiästä, kerrankin kerralla onnistunut neulekuvio, 

harvoin kukkivan kukan puhkeaminen, kukalle istahtaneen perhosen kuvan vangiseminen kameralla,

 kadulla liian isot reput selässä kulkevien pikkukoululaisten innostus, kauniit elokuiset illat, aurinkoinen aamu, huikaisevan sininen taivas....

Hymyllä on myös varjonsa. Naurulla itkunsa. Kokonainen elämä.

Joskus luin jostain lauseen: Elä elämäsi hymyillen, hymyile läpi kyynelten. 

Sen kun osaisi ja muistaisi. 

No, eihän se aina noin mene. Eikä tarvitsekaan mennä. Elämä on. Surra saa ja iloita saa. 

Mutta olisihan se mukava, jos voisi päättää tuulensa ja mielentilansa. 

Aina se ei ole mahdollista ja tarpeellistakaan, mutta se perusvire. 

Se, millaisten silmälasien läpi katsoo arkeaan, mitä näkee peilissä, miten arvostaa itseään ja muita. 

Asenne, elämänasenne, halu olla ja toimia.

Hymyn ja naurun aiheita on monia. Jokaisella meillä omamme ja välillä myös yhteiset.

Luen mielelläni mietelauseita ja katselen sellaisia julisteita tai kortteja. 

Hyvin harvoin kuitenkaan hankin niitä ja toisaalta en tykkää mietelauseista esim. kotini sisustuksessa,

 vaikka monilla niitä onkin ja vieläpä upeina toteutuksina  🤍

Instagramissa tuli vastaani julkaisu, jossa oli alla olevan kuvan teksti toisenlaisessa kuvassa. 

Tallensin sen itselleni, sillä jotenkin nuo tekstirivit kaikessa yksinkertaisuudessaan ja jopa naiviiudessaan kiteyttivät silloisen mielentilani. 

Kirjoitin tuon saman tekstin tässä äsken omaan alkukesästä ottamaani kuvaan ja laitoin sen tähän alle.

Teksti ei siis ole keksimäni, mutta kuva on ottamani :)

Kun tätä aloitin kirjoittamaan, minulla oli jonkinlainen ajatus siitä, millaisen postauksen tekisin. 

Ehkä tavoitin jotain, ehkä vain osan siitä. Sanoja ja kuvia. 

Hieman ajatukset harhailevat, mutta ehkä se sallittaneen näin myöhään perjantai-iltana, 

kun takana on loman jälkeen useampi viikko töitä ja monenlaisia kohtaamisia sekä jälleen ikuinen pohdinta, "mikä minusta tulee isona" :) 

Hih. Siinäpä se. Sen kun tietäisi.

Ehkä tietynlainen ymmärrys (johonkin) kasvaa pikkuhiljaa :)

Tällaisia hajanaisia ajatuksia, hajatelmia, näin viikonlopun kynnyksellä. 

Onneksi on alkuviikosta muutama ylimääräinen lomapäivä. 

Silloin ohjelmassa kampaajalla käynti (raitoja harmaita peittämään 😆) ja toivottavasti sään salliessa

 takapihan terassin keinussa paljon neulomista ja samalla äänikirjan kuuntelemista. 

Rentoutumista.

Mukavaa, rentouttavaa ja aurinkoista viikonloppua Sinulle!

t. Satu