Vaaleanpunainen lokakuu

 

Taas on se aika vuodesta, 

kun kaupat ja mainokset täyttyvät vaaleanpunaisista nauhoista ja muista tuotteista. 

Tai ainakin siltä minusta tuntuu. 

Roosa-nauhasta ja kaikesta siihen liittyvästä siis puhun, 

kuten varmasti arvaatkin. 

Samalla on se aika vuodesta, jolloin mieleeni palaavat muutaman vuoden takaiset

tapahtumat ja niitä seuraava vuosittainen jännitys. 

Eli se aika vuodesta, jolloin vaaleanpunainen hössötys sekä rauhoittaa että ahdistaa.

Niin hyvä asia kuin tärkeän asian saama huomio onkin. 

Ostan nauhan itsekin, kuten muinakin vuosina. 

Mutta en käytä sitä, sillä sen näkeminen ahdistaa.

Samoin mukaan lokakuisilla kauppareissuilla lähtee toki muitakin vaaleanpunaisilla logoilla varustettuja tuotteita. 

Silti mietin, kuinka vähän kustakin tuotteesta keräykseen lopulta menee.

 Voisiko kyseinen 0,05 tai 0,10 tai 0,50 euroa olla kuitenkin vaikka ihan kokonainen euro, 

eikä mitään nollapilkkujotain.

Ehkä siitä tulisi tuotteelle liikaa hintaa ja kuluttaja ei sitä sitten ostaisi, koska kauppakin haluaa katteensa.

On kuitenkin hienoa, että kampanjoita ja keräyksiä järjestetään ja ihmisiä herätellään huomaamaan, 

kuinka tärkeää on auttaa syöpätutkimusta ja kuinka monta elämää sillä voidaan pelastaa.

Tai, jos ei pelastaa, ainakin hoitaa ja pidentää laadukasta täällä oloaikaa.

Eräältä sairaalareissulta muistan, kuinka istuin vuoroani odottamassa

ja kuinka käytävän kulman takaa kuului puheliaan pikkutytön heleä ääni.

Samassa  hoitajan ohjaamana lääkärin työntämässä sairaalasängyssä istuva iloisesti puheleva 

muutaman vuoden ikäinen tyttö 

tuli näkyviin ja kuulin, kuinka hän kysyi "saanko taas sitä unimaitoa".

Saatuaan myöntävän vastauksen, 

hän nauroi tyytyväisenä ja hymyilevä kolmikko katosi sädehoito-osaston ovista sisälle.

Tuo tapahtuma on tullut monta kertaa myöhemmin mieleeni ja olen miettinyt, 

miten luontevasti lapsi suhtautui hoitooonsa ja lempeästi hoitohenkilökunta häneen suhtautui

ja ennen kaikkea, mitä tytölle kuuluu nyt.

 Kovasti toivon, että hän on nykyään reipas pikkukoululainen.

Monta muutakin kohtaamista ja monia mietteliäitä kasvoja noihin reissuihin liittyy.

Valtaosin kuitenkin mielessä on kiitollisuus, että elän juuri tässä maassa,

jossa tavallisella kansalaisella on mahdollisuus maailman huipputason hoitoon.

Juuri tässä maailman tilanteessa sen muistaminen ja ymmärtäminen 

on todella tärkeää ja juuri siksi pyrin mahdollisuuksien mukaan ostoksilla käydessäni 

hankkimaan kotimaassa valmistettuja tuotteita, jos niitä suinkin on vaan saatavilla. 

Tästä tulikin näköjään vähän tällainen vakava kirjoitus

näin aurinkoisena lokakuisena lauantaina, vaikka tarkoitus ei ollutkaan synkistellä 😊

Välillä asiat kuitenkin pyörivät mielessä ja varsinkin terveyteen ja talouteen liittyvät

ovat helposti niitä isoimpia, mitä ihminen päivittäin pohtii.

Muistetaan käyttää kasvomaskia toisia ja itseämme suojataksemme.

Ja, jos mahdollista, tuetaan myös tämän maan taloutta ostamalla kotimaista ja

syöpätutkimusta hankkimalla vaikkapa Roosa-nauha.

Mutta pääasia;

pysytään positiivisella mielellä, turvassa ja terveinä 🤍

Nyt on  myös muuten taas aika tulla näkyväksi ja kaivaa ehkä laatikon pohjalle hautautuneet heijastimet 

ja ottaa ne aktiiviseen käyttöön. 

Alla olevassa kuvassa on siskoni joskus opiskeluaikoinaan minulle askartelema sydämen muotoinen huopaheijastin 

ja tyttären pienenä koululaisena virkkaama tähtiheijastin.

Ne molemmat pääsevät taas käyttöön.

💗

Toivottelen sinulle aurinkoisia 

lokakuisia päiviä

💗